Pala kurkussa on erittäin epämiellyttävä tunne. Se alkoi tammikuussa samoihin aikoihin, kun pienessä piirissämme pyöri mahatautia. Mahataudit talttuivat, mutta pala kurkusta ei laskeutunut. Ei se kyllä noussut ylöskään. Se asettui aloilleen ja teki kodin. Minä menin joka ilta aikaisemmin nukkumaan, että päivä olisi jo ohi. Joka ilta valmistauduin siihen, että ensi yönä tulee oksennustauti. Vuorokauden kestävä kurimus, jonka jälkeen tuntuu siltä, että elämä voittaa.
Puoli vuotta odotettuani oli pakko uskoa, ettei tämä taida olla mitään itsekseen ohimenevää. Liikunta ei maistunut ja olin jatkuvasti väsynyt. Halusin olla kotona ja mieluiten sielläkin vain omissa oloissani. Lääkärissä ottivat minusta pitkän listan verikokeita. Kaikki lukemat olivat hienoja ja kauniisti viitearvoissa. Mittasivat verenpainetta. Lukemat olivat loistokkaita. Näin matalat luvut ennustavat kuulemma pitkää ikää. Kunhan vain muistat nousta rauhassa ylös, ettet pyörry. Kuvasivat keuhkoja. Totesivat niiden olevan puhtaat ja suuri kokoiset. Oikein hyvät keuhkot. Ultrasivat kaulan alueen. Ei löytynyt mitään poikkeavaa. Kaikki löytyi mitä pitääkin, kaikki olivat oikean kokoisia ja oppikirjoista tutun muotoisia. Mitään ylimääräistä ei löytynyt. Kokenut lääkäri kysyi varovasti: "Voisikohan sinulla olla stressiä?" Hän avasi itkuvirrat.
Sairaslomaa? En tahtonut. Masennuslääkkeitä? En tahtonut. Unilääkettä? Ei, kiitos.
Lähden lenkille ja puntille. Pakotan itseni liikkeelle. Kynnys on korkea ja varsinkin ryhmäliikunta tunnit ovat suuri haaste, koska on mahdollista, että purskahdan itkuun kesken vatsalihassarjojen.
Menen metsään. En tietenkään yksin, koska kaikessa naurettavuudessaan, minä joka olen asunut kymmenen vuotta Lapissa, pelkään poroja. En pelkää karhuja, en susia enkä hirviä - vaan poroja. Melkein itseänikin naurattaa.
Puhua pulputan. PlupPlup. En koe vaikeana tunnustaa muille, että olen töistä uupunut. Hankalaa on myöntää itselleen, etten minä jaksanutkaan.
