Nuoruuden tunnemyrkyissä velloessani äitini antoi ohjeen kirjoittaa. Noudatin tuota ohjetta yli kymmenen vuotta ja pysyttelin tiukasti kyydissä elämäni vuoristoradassa. Sitten tuli mies, joka muutti kaiken. Vuoristorata päättyi ja elämä muuttui tasaiseksi ja leppoisaksi, kertakaikkiaan mukavaksi. Ajattelin kasvaneeni aikuiseksi, ja myrskyjen jo rauhoittuneen. Taputin itseäni olalle tyytyväisenä.
Maaliskuussa kilahti mittariin kolmekymmentä. Tein mielessäni elämäni inventaariota ja totesin, että aivan hyvinhän tässä menee. On lapsi, on talolaina ja työ. Se ihana mieskin on pysynyt rinnallani. Harrastuksia, ystäviä ja haaveitakin löytyy. Silti jostain takaa nousee nuoruudesta tuttuja tunnemyrskyjä, joita järki ei taltuta. Sydämän kasaan puristuminen on kurja tunne.
Unettomien öiden ja pääni puhki pohtimisen jälkeen, ajattelin tarttua äitini neuvoon uudestaan. Kirjoitan, jotta muistaisin.
