Olkapää

Kuulumisiani on värittänyt viime aikoina hyvin vahvasti olkapää. Leikkauksesta tulee kohta seitsemän viikkoa ja toipuminen on yhden ja toisen mielestä edennyt hyvin, mutta omasta mielestäni aivan liian hitaasti. Lyhyesti yhteenvetona käsi on rasittunut aikanaan jo baarihommissa ja äitynyt pahaksi kaupan kassatätinä. Kelkkailu hoiti kättä, joka kesti oppaan hommiin kuuluneet roudaamisetkin. Treeneissä tammikuussa 2017 tapahtunut retkahdus, jossa käsi yliojentui pään yläpuolelle, rikkoi käden lopullisesti. Reilun 10 kuukauden kuntoutuksen jälkeen olkapää kipuili edelleen ja ärtyi rasituksesta, jolloin ortopedi laittoi lähetteen magneettikuvien kautta tähystysleikkaukseen.

Leikkaus meni kirurgin mukaan hyvin. Rustorengas oli revennyt osittain, joten se ankkuroitiin takaisin kiinni. Ärtynyt ja kiinnikkeinen limapussi putsattiin ja irroteltiin. Kipuilua aiheuttanut hauiksen pitkän pään jänne jätettiin entiselleen, koska se oli kirurgin mukaan moitteettomassa kunnossa. Leikkauksen jälkeen heräämössä sain kuulla, että jos kipuilu ei lopu, niin sitten tehdään uusi leikkaus, jossa jänne katkaistaan. Lääkepöllyssä ja melko kipeänä ajatuskin uudesta leikkauksesta aiheutti lähinnä "juokse ja pakene" -effektin. Pelkkä kävelykin tuntui ikävästi leikatussa olkapäässä, joten juokseminen jäi ajatuksen tasolle.

En ollut aikaisemmin ajatellut, miten moneen asiaan oikeakätisenäkin tulee käytettyä vasenta puolta yläraajoista. Aiemmin sattuneen tapaturman jälkeen käsi oli kantositeessä kaksi viikkoa, mutta toipui kuitenkin melko nopeasti arkisen käytön kestäväksi. Nyt kun leikkauksesta on kuulunut mainitut 7 viikkoa, niin alan ajoittain epäröidä, tuleekohan käsi koskaan kuntoon. Edes sellaiseksi, että takin saa pois päältä vempuilematta? Särky on muuttanut olkapäästä hauikseen ja kyynärvarteen, joka fysioterapeutin mukaan on selkeästi hermokipua. Nyt vain jännitetään, onko se ohimenevää vai kenties pysyvää.

Tähän mennessä olen käynyt leikkauksen jälkeen kahdella eri fysioterapeutilla. Ensi viikolla on edessä kolmas, joka on jo ennestään minulle tuttu kaupantätiajoilta. Varasin ajan myös hermoratahierojalle. Kahdeksan viikkoa täytyy olla leikkauksen ja hermoratahieronnan välissä, joten ensi viikolla pääsen kokeilemaan tätä ennestään itselleni tuntematonta hoitomuotoa. Asenteena on "ei se ota, jos ei annakaan". Oma terveys on kuitenkin sellainen, mihin laitan mielelläni aikaani ja rahojani.

Kevään lapsi

Johtuneeko siitä, että olen maaliskuussa syntynyt, että aina keväällä iskee sellainen "Mitä teen elämälläni?" -tuska? Aurinko paistaa pesemättömien ikkunoiden läpi ja minä tahtoisin vain lentää. Lentää suksilla, lentää kelkalla, lentää lenkkareilla, lentää lentokoneella - ei oikeastaan ole väliä millä. Vauhdikkaasti  pitäisi johonkin pois kohti horisonttia päästä. Korkeuskaan ei ole oleellinen, mutta lujaa.

Aina jotenkin ajattelee, että kaamos on synkkää aikaa ja silloin mietitään syviä juttuja. Pimeässä minä puen villasukat, sytytän kynttilät ja kääriydyn vilttiin kahvikupin tai viinilasin kanssa keinutuoliin rentoutumaan. Olo on rauhallinen.

Muita kevään lapsia auringon ahdistamina valmiina karkaamaan tai katoamaan? Muita äiti-ihmisiä, jotka epäilevät, että on epätervettä ja itsekästä haaveilla karkaamisesta, vaikkei kukaan ole vielä ehtinyt edes kysyä, ottaisinko Pimun 6v mukaan?

NYT - NYT - NYT - NYT

Pää ja ylävartalo heijaavat edes takaisin tahdissa. Kaverit pyörittävät hyppynarua ja koko porukka hokee: "Nyt - nyt - nyt - nyt..." Etsitään oikeaa kohtaa, jolloin pinkaista "sisään". Ei auta kuin tehdä nopea päätös ja rynnistää liikkeelle tähdäten keskelle hyppynarua. Jos jäät miettimään ja epäröimään, myöhästyt ja hyppynaru törmää sinuun. Ei auta muu kuin tehdä päätös ja mennä.

Haluan ajatella elämää hyppynarun hyppimisenä. Tämä hetki on nyt - nyt - nyt - nyt. Elämä on nyt - nyt - nyt - nyt. Hyppynarua hypittäessä narua pyörittävät kaverit voivat auttaa hidastamalla tahtia ja tekemällä oikein suuria ja pyöreitä kaaria, jolloin niihin on helpompi ehtiä. Silti naruhyppelyyn lähteminen vaatii päätöksen ja etenemisen. Rohkean ensimmäisen loikan. Joskus onnistut, toisinaan et. Irtohiekalla saatat liukastua. Voit kompastua auki olevaan kengännauhaan tai yksinkertaisesti kompuroida omiin kenkiisi. Ehkä lähdet liikkeelle väärään aikaan, jolloin hyppynaru törmää ja takertuu sinuun. Voit olla varma, että harjoittelemalla hyppyminen helpottuu. Opit rytmin, löydät tahdin ja sitten voitkin jo alkaa temppuilemaan. Tietenkin voit jättää myös yrittämättä. Pelätä epäonnistumista niin kovasti, että seuraat mieluummin vain sivusta kun muut hyppivät. Toiset meistä tyytyvät olemaan ikuisesti pelkkiä hyppynarun pyörittäjiä.

Pala kurkussa

Pala kurkussa on erittäin epämiellyttävä tunne. Se alkoi tammikuussa samoihin aikoihin, kun pienessä piirissämme pyöri mahatautia. Mahataudit talttuivat, mutta pala kurkusta ei laskeutunut. Ei se kyllä noussut ylöskään. Se asettui aloilleen ja teki kodin. Minä menin joka ilta aikaisemmin nukkumaan, että päivä olisi jo ohi. Joka ilta valmistauduin siihen, että ensi yönä tulee oksennustauti. Vuorokauden kestävä kurimus, jonka jälkeen tuntuu siltä, että elämä voittaa.

Puoli vuotta odotettuani oli pakko uskoa, ettei tämä taida olla mitään itsekseen ohimenevää. Liikunta ei maistunut ja olin jatkuvasti väsynyt. Halusin olla kotona ja mieluiten sielläkin vain omissa oloissani. Lääkärissä ottivat minusta pitkän listan verikokeita. Kaikki lukemat olivat hienoja ja kauniisti viitearvoissa. Mittasivat verenpainetta. Lukemat olivat loistokkaita. Näin matalat luvut ennustavat kuulemma pitkää ikää. Kunhan vain muistat nousta rauhassa ylös, ettet pyörry. Kuvasivat keuhkoja. Totesivat niiden olevan puhtaat ja suuri kokoiset. Oikein hyvät keuhkot. Ultrasivat kaulan alueen. Ei löytynyt mitään poikkeavaa. Kaikki löytyi mitä pitääkin, kaikki olivat oikean kokoisia ja oppikirjoista tutun muotoisia. Mitään ylimääräistä ei löytynyt. Kokenut lääkäri kysyi varovasti: "Voisikohan sinulla olla stressiä?" Hän avasi itkuvirrat.

Sairaslomaa? En tahtonut. Masennuslääkkeitä? En tahtonut. Unilääkettä? Ei, kiitos.

Lähden lenkille ja puntille. Pakotan itseni liikkeelle. Kynnys on korkea ja varsinkin ryhmäliikunta tunnit ovat suuri haaste, koska on mahdollista, että purskahdan itkuun kesken vatsalihassarjojen.

Menen metsään. En tietenkään yksin, koska kaikessa naurettavuudessaan, minä joka olen asunut kymmenen vuotta Lapissa, pelkään poroja. En pelkää karhuja, en susia enkä hirviä - vaan poroja. Melkein itseänikin naurattaa.

Puhua pulputan. PlupPlup. En koe vaikeana tunnustaa muille, että olen töistä uupunut. Hankalaa on myöntää itselleen, etten minä jaksanutkaan.

Kun elämä on epäselvää

Nuoruuden tunnemyrkyissä velloessani äitini antoi ohjeen kirjoittaa. Noudatin tuota ohjetta yli kymmenen vuotta ja pysyttelin tiukasti kyydissä elämäni vuoristoradassa. Sitten tuli mies, joka muutti kaiken. Vuoristorata päättyi ja elämä muuttui tasaiseksi ja leppoisaksi, kertakaikkiaan mukavaksi. Ajattelin kasvaneeni aikuiseksi, ja myrskyjen jo rauhoittuneen. Taputin itseäni olalle tyytyväisenä.

Maaliskuussa kilahti mittariin kolmekymmentä. Tein mielessäni elämäni inventaariota ja totesin, että aivan hyvinhän tässä menee. On lapsi, on talolaina ja työ. Se ihana mieskin on pysynyt rinnallani. Harrastuksia, ystäviä ja haaveitakin löytyy. Silti jostain takaa nousee nuoruudesta tuttuja tunnemyrskyjä, joita järki ei taltuta. Sydämän kasaan puristuminen on kurja tunne.

Unettomien öiden ja pääni puhki pohtimisen jälkeen, ajattelin tarttua äitini neuvoon uudestaan. Kirjoitan, jotta muistaisin.